Kutsumuksesta (sen) kadotukseen?
Kasvoin perheessä, jossa uskottiin Jumalaan ja osallistuttiin seurakunnan toimintaan. Pienenä ne osallistumiset olivat tietysti usein puuduttavia kokemuksia, mutta kylvetty siemen iti. Murrosikään tullessani jouduin törmäyskurssille monen entuudestaan uskomani asian kanssa. Uskoni horjui ja osin katosikin. Rippikoulussa kuitenkin koin jotain voimakasta. Uskoin jälleen.
Olin siihen asti ollut varsin rohkea esiintymään ja olemaan esillä. Uskon asioiden tultua uudestaan tärkeiksi oli luonnollista, että halusin kertoa kokemaani muillekin. Rohkaistuin pitämään puheita ja ottamaan vastuuta seurakunnan toiminnassa. Vaikutin tuolloin yhteisössä nimeltä Suomen vapaaevankelisluterilainen seurakuntaliitto.
Lukion jälkeen menin Karkun evankeliseen opistoon seurakuntakurssille, kun en päässyt vielä armeijaan. Sen ja armeijan jälkeen hain nuorisotyönohjaajakoulutukseen Suomen Raamattuopistolle ja pääsinkin sinne. Tarkoituksena oli hankkia vahva raamattukulutus ja ryhtyä sitten papiksi Suomen vapaaevankelisluterilaiseen seurakuntaliittoon (SVELS). Opiskeluaika toi kuitenkin kontakteja kirkon nuorisotyöhön ja erityisesti gospel-maailmaan. Niinpä päätin ainakin urani aluksi hakeutua kirkon töihin. Erosin SVELS:sta ja hain Ilmajoen seurakunnan nuorisotyönohjaajan uutta virkaa – ja minut valittiin siihen.
Niin kuin useimmat, aloitin työni Ilmajoella melkoisena raakileena. Mutta työ opetti tekijäänsä ja näin jälkeen päin olen tyytyväinen siihen, mitä olen tehnyt. Monia nuoria olen saanut auttaa uskon tiellä alkuun ja elämässä eteenpäin. Oma tyylini ei ehkä aina ole ollut kaikkien mieleen, mutta saamistani palautteista päätellen työni ei ole ollut turhaakaan. Parasta työssäni ovat aina olleet nuoret. Ikävintä on ollut seurakunnan byrokratia. Seurakunta ei työpaikkana ole helppo ja on sääli, että itse työ kärsii usein huonosta johtamisesta ja hallinnosta. Toinen itseäni väsyttänyt tekijä on ollut se, että työnkuvaa ei voi muuttaa iän ja elämäntilanteen mukaan. Harmittaakin se, että haluaisi tehdä seurakunnassa töitä, mutta tällä koulutuksella ei voi tehdä muuta, kuin sitä, mitä ei enää jaksaisi tehdä – ainakaan niin suurella sydämellä.
Näistä syistä olen pitänyt välillä huileja. Vuonna 1997 kävin linja-autokurssin, mistä oli sitten paljon hyötyä seurakuntatyössäkin. Vuonna 2000 jäin virkavapaalle melkein vuodeksi ja tein atk-hommia. Virkavapaan jälkeen osasin katsoa työtäni uusin silmin ja jaksoin hyvin taas nuorisotyössä. Olisin jaksanut varmaan edelleenkin, mutta jouduin pettymään eräässä asiassa niin raskaasti, etten voinut aloittaa uutta toimintakautta seurakunnassa syksyllä 2007. Niinpä olen nyt jälleen virkavapaalla ja atk-hommissa. Olen tottunut tekemään työtä, jolla on tarkoitus. Olen pärjännyt nykyisessäkin työssäni, mutta mieleni palaa ’Jumalan valtakunnan’ töihin. Toisaalta epäilen edelleen sitä, kuinka jaksan kohdata uudestaan ne asiat, jotka ajoivat minut ’maanpakoon’. Tämä on oma henkilökohtainen ongelmani, niin kuin eräs kollegani sanoi, mutta ongelma se on henkilökohtainenkin ja se pitää ratkaista.
Pekka Simojoki laulaa Exit –yhtyeen kanssa levyttämässään laulussa: Tahdon olla uskollinen loppuun asti, kunnes Herran näen kasvoista kasvoihin. Minäkin haluaisin olla uskollinen, mutta mietin sitä, mihin asti voin uhrata oman jaksamiseni, mieleni ja läheiseni saavuttaakseni tuon tavoitteen. En haluaisi olla luovuttaja, mutta toisaalta haluaisin olla mukana minulle tärkeiden ihmisten elämässä mahdollisimman pitkään ja täysipainoisesti. Toiset pystyvät siihen ilman ristiriitoja, minä ehkä sitten en. Kutsumus on tallella, rohkeus ehkä kateissa.
